perjantai 5. kesäkuuta 2009

Essut ja viklundilaisuus

Lainaan tähän johdannoksi suoraan suomalaisen wikipedian asiantuntevaa tekstiä (niin ei tarvi klikkailla):

Viklundilaisuus on 1770 luvulla esiintynyttä herätyskristillisyyttä.

Liike on saanut nimensä pastori Nils Wiklundilta (1732–1785).

Wiklund toimi Ylitornion kirkkoherran Isac Grape vanhemman (1720–1783) apulaisena.

Liike vaikutti erityisesti Ylitorniolla, säteillen sieltä vaikutustaan Lappiin saakka.

Liike levisi Alatorniolta Ylitornioon, Pajalaan, Jukkasjärvelle, Jällivaaraan, Ylikainuuseen, Enontekiölle ja Kautokeinoon.

Wiklundia ja Grapea pidetään kirkollisen pietismin edustajina, mutta Viklundilla oli yhteyksiä myös herrnhutilaisuuteen. Hän tutustui siihen Tukholmassa.

Viklundin toiminnan ansioista juoppus väheni. Giuseppe Acerbi kirjoittaa kirjassaan viklundilaisuuden vaikutuksesta alkoholin käytön vähenemiseen seuraavasti:

"Pappi vakuutti meille, ettei koko pitäjän kahdella sadalla neliömaililla ollut saatavissa ainuttakaan lasillista viinaa.

Samoin hän kertoi meille, että kansa piti juoppoutta häpeällisimpänä paheena, mihin ihminen saattoi langeta.

Emmekä me voineet välttyä arvelemasta, että siinä oli yksi syy siihen, että hänen laumansa arvosti ja kunnioitti (häntä) niin vähän."

Tunnusomaista oli syntien julistaminen anteeksi.

Viklundilaisten kokoontumisissa käytettiin ns. avainten valtaa kuten myöhemmin lestadiolaisten piirissä.


Lääninrovasti J.A.Nyman kirjoittaa Nils Wiklundista:

"että hänen uutteran työnsä jäljet alkoivat varsin pian näkyä siinä, että aikaisemmin harjoitetuista paheista alettiin luopua.

Kun ennen esimerkiksi sapattia käytettiin kaikkeen muuhun paitsi pyhään tarkoitukseensa, kokoonnuttiin nyt jumalanpalveluksiin hartain joukoin.

Muutenkin alettiin kylillä, jotka sijaitsivat kaukana kirkolta, kokoontua yhteen lukemaan ja laulamaan virsiä."

Viklundilaiset keskuudessa oltiin kiinnostuneita Raamatusta ja hengellisistä kirjoituksista.

Heitä vastaan käytiin 1700-luvun lopulla oikeudenkäyntejä heidän pitämien kotihartauksien takia.

Heiltä saatettiin myös kieltää ehtoollinen, mutta ehtoollisen kieltänyt pappi erotettiin lopulta virastaan.



Viklundilaisuus alkoi 1700-luvun lopussa vaikuttaa hiljaisesti Alatornion seurakunnassa.

Muoniossa liike vaikutti 1700-luvun lopulta alkaen.

Vain hyvin harva viklundilainen säilyi uskossaan lestadiolaisuuden tuloon saakka. Tähän vaikutti erityisesti konventikkeliplakaatti.

Liike hiipui hiljalleen, mutta sitä tavattiin Tornion- ja Muonionjokilaaksoissa vielä 1810-luvulla.

Yksittäisiä "Wiklundin ystäviä" oli vielä 1850-luvulla.

Viklundilaisuus valmisti hengellistä maaperää lestadiolaisuudelle erityisesti Tornionjokilaaksossa.

Laestadiuksen siirryttyä Kaaresuvannosta Pajalaan asui siellä jo ennestään "Wiklundin ystäviä" sekä ihmisiä jotka muistivat Nils Wiklundin ja herätykset.


Kerrotaan, että kun Lars Levi Laestadius tuli saarnaamaan Torniojoen alueelle, ihmiset olisivat sanoneet: "me kuulemme Viklundin äänen".

Kun Laestadius alkoi saarnata Pajalan kirkossa monet "Wiklundin ystävät" tervehtivät uuden ajan koittamista iloisesti.

Erkki Antti Juhonpieti ja hänen äitinsä olivat viklundilaisia ja Anderson liittyi lestadiolaiseen heräykseen sen lähtiessä liikkeelle. Hänestä tuli läheinen työtoveri Lars Levi Laestadiukselle ja Juhani Raattamaalle.

Myös Haaparantalainen lestadiolaissaarnaaja Iisak Rova on ollut nuorena viklundilainen.


tämä kirjoitus löytyy linkkeineen ja alaviitteineen siis suomalaisesta wikipediasta.




mitä tähän sanomme?

essut ja viklundilaisuus!!


"Liike levisi Alatorniolta Ylitornioon, Pajalaan, Jukkasjärvelle, Jällivaaraan, Ylikainuuseen, Enontekiölle ja Kautokeinoon."

apupappi Nils Wiklundin hengellisen työn seurauksena levinnyt herätys ulottui Jukkasjärvelle ja Jällivaaraan.

Jan Hus - Saksan moravialaiset pakolaiset - Herrnhut - von Zinzendorf - Bethelsdorfin helluntai - herrnhutilainen lähetys Tukholmassa - pastori Nils Wikdlund - Jällivaara.

toistan uudelleen tuon tärkeän havainnon, länsi-Suomen herännäisyys ja esikoislestadiolaisuus ovat suomalaisista hengellisistä herätyksistä lähimpänä Herrnhutia.



kirjoitan tällä palstalla tarkemmin tästä Jumalan miehestä, Nils Wiklundista, jonka rakastettu julistajan ääni palautui monien Lapin kristittyjen mieliin, kun he ensimmäisen kerran kuulivat Lars Levi Laestadiuksen saarnaavan.



Nils Wiklund (1732-1785) syntyi pohjois-Ruotsissa Nederkalix nimisellä paikkakunnalla, jonka asukkaista suurin osa puhui suomea.

Hänet vihittiin papiksi 1765 ja piispa määräsi hänet Ylitornioon Isak Grapen apulaiseksi.

Ylitorniossa oli ankaraa hengellistä vastustusta hänen saarnoistaan syntyneen herätyksen tähden ja Nils pantiin papiston valitusten vuoksi pois virasta vuonna 1779.

Tämä vastoinkäyminen oli kuitenkin Herran Jeesuksen järjestämä. Pastori Wiklund näet matkusti nyt aina pääkaupunkiin, Tukholmaan asti, saadakseen oikeutta.

Siellä hän kohtasi moravialaisia lähetysmiehiä, jotka johdattivat hänet henkilökohtaiseen uskoon ja hän sai kokea Jeesuksen Kristuksen armon todellisena omassa sydämessään.

Itse Ruotsi-Suomen kuninkaalta Kustaa III tuli käsky palauttaa Wiklund virkaan. Piispa lähetti hänet vuonna 1781 Alatornion seurakuntaa paimentamaan.

(tämä on se Ruotsin kunkku joka murhattiin takaapäin ampumalla naamiaisissa 1792.. aikansa Olof Palme)



Nils Wiklund on kirjoittanut omasta elämästään ja näiden perusteella hänestä on kaksi kirjaa


Juho Rankinen, Yhden suuren vaan armoitetun syntisen julistus itsestänsä, Oulu, 1888

Kaarlo Airas, Yhden Suuren mutta armoitetun Syndisen juttelemus Itsestänsä.

kirjassa: Kirkollista elämää ja hengellisiä liikkeitä Tornionjokilaakson alaosilla 1675–1809. Helsinki, 1931.

Kaarlon antama kirjan nimi on hieman parempi, tuskin Nils tunnettaisiin jos hän olisi Alatornion saarnatuolissa "julistanut itsestänsä".



Martti Vuollo kertoo:

Laestadiuksen saarnoista voidaan päätellä, että hän jo ennen Åselen kokemusta oli herätyskristillisyyden linjoilla, mutta oli kuitenkin tavallinen ”suruton” pappi.

Mutta Lapin Marian tapaamisen jälkeen hänen saarnoissaan tuli selvästi, jopa korostetusti esille ”kristittyjen” ja ”maailman” välinen vastakohtaisuus sekä pyrkimys kääntymysmurrokseen, jotta sanan vaikutuksesta kuulijoille avautuisi ”sovituksen salaisuus” ja he kokisivat tulleensa armahdetuiksi.

Herätyksen enteitä alkoi näkyä Kaaresuvannossa talvella 1845, mutta seuraavan vuoden keväällä siellä alkoi alkuheräyksenä tunnettu varsinainen lestadiolainen herätys. Nopeasti se voimistui ja levisi muutamassa vuodessa muuallekin Pohjois-Ruotsiin, -Suomeen ja -Norjaan.

Herätykselle oli valmistanut maaperää viklundilaisuutena tunnettu herätysliike, joka parin sukupolven ajan oli esiintynyt voimakkaana Ylitorniolla ja säteillyt sieltä vaikutustaan ympäristöön aina Lapin seurakuntia myöten.

Viklundilaisuus sai nimensä pastori Nils Wiklundista, joka oli Ylitornion seurakunnassa kirkkoherran Isac Grapen apulaisena. He kumpikin olivat herätyskristillisyyden, lähinnä kirkollisen pietismin edustajia.

Wiklundilla oli ollut yhteyksiä myös herrnhutilaisuuteen hänen ollessaan 1770-luvulla Tukholmassa.

Hän levitti kääntämäänsä herrnhutilaisten hartauskirjaa, Wapahtajamme meiden Jesuxen Christuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus, Alatorniolle ja Ylitorniolle, johon siihen aikaan kuuluivat Ruotsin- ja Suomen-puoleiset seurakunnan Alatornion ja Enontekiön väliltä.

Teologian tohtori Martti E. Miettinen arvioi kuitenkin, että herrnhutilainen vaikutus rajoittui vain pienelle alueelle Torniossa ja Ylitorniolla, mutta kirkollisen pietismin vaikutus oli sitäkin merkittävämpi.


tri Martti Vuollo
http://www.teolinst.fi/luennot/
files/mv000220.html


jotta asia tulisi päivänselväksi, kertaan vielä

Tohtori Martti Vuollo, samoin kuin M.E. Miettinen ja muut lestadiolaisuuden asiantuntijat, ovat täysin yksimielisiä siitä, että Lars Levi Laestadiuksen heräämisen ja lestadiolaisen herätyksen synty Pohjolassa nousi viklundilaisuuden pöyhmimästä maaperästä.

Jo useamman sukupolven ajan Ylitornion ja Alatornion suunnalta oli säteillyt Kristuksen armon valoa erityisen kirkkaana.

Lapin Marian kaikki tietävät, mielessä jonkinlainen "enkelin ilmestys" Larsille.

Mutta näin ei ollut. Millan omat juuret ja herätyksen syvät juuret ovat maaperässä, jota Suuri Puutarhuri oli kuokkinut ja kastellut jo sukupolvien ajan.

Tuoden raikasta vettä Herrnhutista asti.



Tätä lähteenraikasta armon vettä oli pullossa, jonka kyljessä luki

"Wapahtajamme meiden Jesuxen Christuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus"

Tämä oli Herrnhutissa alunperin Saksaksi kirjoitettu traktaatti, jonka Nils Wiklund oli kääntänyt suomeksi.

Jos satut näkemään jossain kodissa tai kirjastossa tuon wanhan kirjasen, tutustu ihmeessä!

jos luet tätä jossain Tornion suunnalla ja tiedät isoäidin kirjahyllyssä sen olevan, laita lasikaappiin kuivaan ja tasalämpöiseen paikkaan tämä aarre!



tilanne on siitä erikoinen, että ilmeisesti aina niin uuttera Warren H. Hepokorpi on ainoa joka on laittanut tätä aineistoa verkkoon kaikkien luettavaksi - mutta englanniksi.

Koetan kääntää tähän hieman pastori Nils Wiklundin omaa kuvausta hengellisen elämänsä kasvustaan.

olen tehtävään aika huono vajavaisen kielitaitoni tähden ja tässäkin on pyhistä asioista kyse, sielun ja Kristuksen keskustelusta.

ja vielä tällainen Herran valittu ase kuin Nils Wiklund. joten pahoittelen jo etukäteen hoono soomi...


"Heikkona ja ujona lapsena olin luonnostani hiljainen ja tottelevainen, mutta hengellisesti nukkuva ja kuollut ilman parannusta.

Kun olin yhdeksän vuotias, jokin kosketti sieluani että jotain puuttuu, mutta en tiennyt mitä se oli. Mutta kerran kun 12 vuotiaana luin Vuorisaarnaa, Matteuksen lukuja 5-7, tulin täysin vakuuttuneeksi, että en ollut Jeesuksen opetuslapsi ja että sieluni asiat ja kristillisyyteni olivat surkealla tolalla.

Siinä paikassa päätin, että jos ihmisen tulee olla sellainen kuin Jeesus opettaa ja vaatii opetuslapsiltaan, en ollut yksi heistä vaan fariseusten ja kirjanoppineiden joukossa, joiden ulkokultaisuutta Kristus niin avoimesti ja vakavasti nuhtelee.

Tästä ajasta lähtien tiesin ja uskoin että olen surkeassa ja vaarallisessa hengellisessä tilassa enkä tällaisena voi mitenkään tulla pelastetuksi."

Kun kouluni alkoi minua johdatettiin ei vain kristinuskon tuntemiseen vaan myös hurskaaseen, arvokkaaseen ja kunnialliseen elämään. Tämä suojeli minua niistä synneistä ja erheistä jotka niin surkeasti turmelevat niin monen nuoren elämän.

Minua pidettiin hyväkäytöksisenä ja Jumalaa pelkäävänä nuorena ja sain usein kuulla kehuja esimerkillisyydestäni. Mutta silloinkin oli täysin tietoinen ja vakuuttunut etteivät nuo kehut kuuluneet minulle ja että hengellinen tilani oli surkea, murehdittava ja onneton.

Niinpä kun minua kehuttiin hyväksi ajattelin "asia ei ole näin, sillä et tiedä tilaani ja millainen henkilö todellisuudessa olen"

Kun saavutin 28 vuoden iän Herra etsi minua armosta niin väkevästi että kerrassaan heräsin hengellisestä unestani.

Vasta silloin huomasin todella syntieni kauhistuttavan syvyyden, minun likaisen, kirotun ja kadotetun tilani. Herännyt omatuntoni tuli yhä herkemmäksi ja tarkemmaksi näkemään ja tuntemaan, kuinka synti turmeli sisikuntaani, kuinka olin kadotettu ja hylännyt Jumalan, maailmanrakkauteni, lihallisen meileni, joka oli minulle suurin syntini ja syynä kadotettuun tilaani.

Ja niin päätin koko sydämestäni kääntyä, tehdä parannuksen maailmasta Jumalan luokse, synnistä vanhurskauteen ja hengellisestä likaisuudesta pyhyyteen.

Sanalla sanoen, halusin todella tulla puhtaaksi ja pyhäksi!

Mutta tuo oli väärin ja vahingollista ja tapahtui minulle sopimattomaan aikaan enkä aloittanut oikealla tavalla.

Ajattelin, kuten ihmiset yleensäkin tekevät, että kristillisyys on tekojen hurskautta ja puhdas mieli ja elämä, joten tahdoin myös aloittaa kääntymykseni tästä.

Ajattelin, että minusta on tultava hyveellinen ja pyhä ennenkuin saisin armon, vanhurskauden ja pelastuksen, ja tällaista oli tämä minun kristillisyyteni, jota harjoitin tuohon aikaan.

Nils Wiklund kuvaa tässä omaa taustaansa, hengellistä riittämättömyyttä ja huonoa omaatuntoa.

Ensimmäiset "vilaukset" hän muistaa yhdeksän vanhana ja 12 vuotiaana Jeesuksen Vuorisaarna kerrassaan murskasi hänet.

Ulkonaisesti kiltti, kohtelias, hyveellinen nuori mies, jota kansa arvosti ja jonka vaellusta kehuttiin esimerkilliseksi.

28 vuotiaana Nils on jo pappi ja virassa. Kunnon mies.


kun luemme hänen itsetutkisteluaan, voisimme ehkä pysähtyä aivan vakavsti myös miettimään, kuvaako tämä hänen sielun peilinsä lainkaan meitä itseämme.

tästä on helppo vilahtaa ohi ja sanoa "joo joo, tiedän jo ton tarinan, miten omavanhurskaasta tulee armon lapsi"

vaan tiedämmekö sittenkään muuta kuin peruukissamme?

onko tässä meidän kristillisyydessämme lainkaan samoja piirteitä kuin rehellisessä Nils Wikdlundin itsetilityksessä.

vaeltaa puhtaasti, ettei maailma saastuta, tehdä parannusta monista asioista, jotta saisimme armon osaksemme.


Seuraava jakso Nilsin kertomuksessa on hänen elämänsä tärkeintä ja kalleinta asiaa.

Koetetaan kärsivällisesti ja rukouksen kanssa kuunnella kristityn veljemme todistusta 1750-luvulta

Pastori Nils Wiklund kirjoittaa näin sata vuotta ennen pastori Lars Levi Laestadiuksen kokemaa aika samankaltaista henkilökohtaista hengellistä herätystä ja armon käsittämistä.

Lapin Maria oli ilmeisesti viklundilaisten "lukijoiden" joukosta tulen kantaja, ja näin Jan Hus kosketti Larsia ja Jeesuksen Kristuksen valtakunta taas kasvoi ja menestyi.

Synti virkosi minussa lain kautta ja tämän herätyksen armon kautta minulle tuli Jumalan käskyjen kaipaus (Room 7). Samalla tunsin synnin voiman itsessäni paljon vahvemmin kuin aikaisemmin ja tunsin täyden kykenemättömyyteni vapautua sen ansoista.

Tämä ahdinko painosti minua ja sydämeni oli levoton, kävin Jumalan eteen anomaan ja rukoilemaan vapautusta ja anteeksiantamusta tekemistäni synneistä ja vapautusta ja pelastusta siitä synnin herruudesta ja vallasta, jonka alla olin.

Sain todellakin lohdutusta, levottomuuteni väistyi ja päätökseni karttaa syntiä ja elää pyhää elämää uudistui and vahvistui. Ja kuitenkin tämä oli väärin ja suuri erehdys ja vikani että luulin tätä kääntymiseksi ja vanhurskauttamiseksi.

Jäin tuohon tilaan sen sijaan että olisin rientänyt Vapahtajan luo että Hän tekisi minusta vanhurskaan ja että saisin oppia tuntemaan Hänet Vapahtajanani, Herranani ja sieluni Ylkänä.

En tiennyt, että sellainen Jeesuksen tunteminen ja tuttavuus oli tarpeen enkä edes tiennyt, että minulla ei sitä ollut.


---

Nils kuvaa tässä mielestäni sellaista hengellistä tilaa, jota 1992 Nilivaaran kirje ylimalkaisesti ja ylimielisesti huokuu: näin kun teette, olette kristittyjä.

voiko tuota enempää kristityltä pyytää, kuin mitä Nils tässä kertoo, totista parannusta, synnin ja maailman hylkäämistä, syntien tunnustamista ja armon anomista?


ja Nils sanoo juuri niinkuin asia on:

tällainen hengellinen tila on vaarallinen ja vahingollinen!


Kristillisyyden ja jumalisuuden salaisuus, ristiinnaulittu Vapahtaja, hänen verensä ja haavansa, olivat vielä minulle tuntemattomat.

En tiennyt enkä ymmärtänyt sitä.

Minulla oli kyllä historiallista tietoa Jeesuksesta Kristukessta ja hänen kärsimyksestään, verestään, haavoistaan ja kuolemastaan, mutta en ymmärtänyt, että kaikki kristillisyys on riippuvaista elävästä sydämen tiedosta ja uskon kokemuksesta.

En tiennyt enkä ymmärtänyt että ainoa todellinen kristillisyys ja pelastus on elävässä Jeesuksen tuntemisessa uskossa siihen, että Hänet on meidän syntiemme tähden lyöty ristille.

Saada Jeesus omaksi elävässä uskossa ja ottamalla Hänet vastaan sydämiimme, tuntien ja ottaen uskossa vastaan hänen ahdistuksensa, verensä, haavansa ja kuolemansa, syömällä Ihmisen Pojan ruumista ja juomalla Hänen vertaan ja elämällä Jumalan Pojan uskossa.



-- kaikki tämä Kristuksen tuntemisen salaisuus on täysin hukassa Nilivaaran kirjeen kirjeen edustamasta kristillisyydestä ja sen tähden se ei ole kristillisyyttä ollenkaan olipa allekirjoittajana kuinka monta Larssonia tahansa --


Ristin salaisuus ja pelastuminen uskosta oli minulle tuntematon asia.

Tästä syystä kuljin toista tietä. En tuntenut sisäisesti, ollut yhteydessä ristiinnaulitun Vapahtajan kanssa, en oppinut elävällä tavalla tuntemaan Hänen sovittavaa, puhdistavaa, virvoittavaa ja sydämen uudistavaa vertaan, en saanut hengellistä rauhaa ja lepoa Hänen parantavaissa ja pyhittävissä haavoissaan nöyrtymään sydämessä siunattuun tilaan, jossa syntinen oikealla tavalla ja läpeensä ymmärtää olevansa kurja syntinen.

Sen sijaan aloin seurata ja harjoittaa jumalisuutta ja pyhyyttä toisella tavalla. Halusin, kuten jo kerroin, tulla hurskaaksi ja pyhäksi, halusin olla pyhä ilman Jeesuksen verta ja olin tietämätön teurastetusta Jumalan Karitsasta.

Halusin olla vanhurskas vaikka sydämeni ei ollut vielä herätetty, puhdistettu, pyhitetty ja uudistettu Jeesuksen veressä.

Halusin että minusta tulisi suuri pyhimys sen sijaan että olisin koettanut tulla tomuhiukkasen kokoiseksi pieneksi ja arvottomaksi syntiseksi.

Nils Wiklund jatkaa nyt tätä hengellisen tilansa kuvaamista melko laajasti.

käännän tekstiä tähän, koska uskon että meille kaikille on tärkeää joskus tarkistaa kompassiamme, niin nuorille kuin vanhoille, tuoreille ja kokeneille kristityille.

ja muistetaan samalla, että olemme suurilla Suomen kansan herätyksen valkeilla, jotka ovat säteilleet Jeesuksen rakkautta aina meidän päiviimme asti ja yhä säteilevät.

Nils opettaa ja kertoo asioista sellaisella tavalla, jonka Jumalan Pyhä Henki on hyväksynyt, siunannut ja vahvistanut.

pastorin silmien edessä ei ole mitään muuta, ei ketään muuta kuin Jeesus Kristus ja Hänet ristiinnaulittuna.

tässä hän kuvaa aikaa, jolloin Jeesuksen ristin sijasta hänen sydämessään oli polttava kaipaus olla pyhä ja hurskas ja Jumalalle mieliksi.

Ja nyt vasta oikein todella alkoivat omat työni ja mitä vakavimmat yritykseni itse rakennetun pyhyyden, pyhityksen ja kestävän rauhan saavuttamiseksi. Nyt todella ryhdyin työskentelemään oman pyhitykseni ja parannukseni eteen paljon hurskaammin ja itseäni kuolettaen paljon enemmän kuin ennen.

Minulla oli riittävästi itsetuntemusta, että en luottanut itseeni. Jumala oli pakopaikkani, tietenkin. Menin Hänen luokseen, rukoilin armoa enkä tahtonut tietää mistään muusta kuin pelkästään armosta.

Mutta huomaa ja pane merkille taas virheeni ja erehdykseni! Pyysin ja rukoilin armoa Jumalalta, mutta "armolla" en ymmärtänyt Jumalan rakastavaa ja armahtavaa sydäntä Jeesuksen tähden, virvoittavaa ja sydäntä ravitsevaa Jeesuksen veren ja kuoleman tuntemista ja pelastusta, jonka nämä tuovat.

Minulle "armo" merkitsi ja mitä pyysin ja rukoilin oli voima pyhään elämään ja Jumalan antama valta kuolettaa synnin valta, olla uskollinen ja tottelevainen armon voitoille. Minun rauhani ja hengellinen leponi perustui uskollisuuteen ja tottelevaisuuteen, joka tuli tästä voimasta.

Tuohon aikaan elämässäni en kuitenkaan ajatellut niin enkä olisi uskonut, jos joku olisi minulle niin kertonut.

Mielessäni perustukseni oli puhdas armo ja olin niin vakuuttunut tästä että olisin vaikka voinut kuolla tämän uskon edestä.


Kuitenkin minun koko elämäntilanteeni ja käytökseni olivat selvänä merkkinä ja todisteena siitä, että todellisuudessa yritin rakentaa omaa pelastustani oman vanhurskauteni ja pyhyyteni varaan, ninun uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni varaan.

sillä yksi ainoa uskoton teko tai tottelemattomuus tai yksi ainoa virhe olisi kaatanut kerralla hengellisen leponi ja heittänyt sydämeni sellaiseen sekasortoon, että en enää kyennyt sitä hallitsemaan. Olin arka ja pelokas ja usein niin täynnä epäilyksiä että miltei luovutin ja sanoin itselleni että tämä on hyödytöntä enkä voisi onnistua.

-- Nils kuvaa tässä sielun tilaa, jossa hän luulee olevansa puhtaan armon varassa ja on siitä niin vakuuttunut, että olisi valmis kuolemaan uskonsa edestä.

ulkopuolisten väitteet, että hän on pystyttämässä omaa vanhurskauttaan ja pyhyyttään Jumalan edessä, eivät olisi menneet perille lainkaan.

paljon ripittäytymistä, paljon parannusta synnistä ja maailmallisesta koreilusta!


vaikka armo tällaisena todellakin vaikutti sydämessäni ja lohdutti minua jonkin verran se ulottui ainoastaan ja vain niin pitkälle kuin oma uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni.

Minun rauhani ja hengellinen leponi horjahteli huonolla ja epävarmalla pohjalla.

Sydäntäni ei oltu ankkuroitu ristiin ja iloitsin salaa oletetusta pyhyydestäni (huomaa tämä tarkoin!)

Sydämeni oli välinpitämätön ja tunteeton Vapahtajaa kohtaan ja Hänen sovitusuhriaan kohtaan, vertaan ja kuolemaansa kohtaan, sydämeni oli täynnä epäuskoa ja vihaa Vapahtajaa ja Hänen ristiään kohtaan, minun oma vanhruskauteni ja jumalisuuteni, niin aidolta ja todelliselta kuin se vaikuttikin, ei kuitenkaan omannut sen enempää turvaa tai ankkuria kuin sieluni rauha, ja sen perustana ei ollut muuta kuin häthätää kasaan koottu kudelma joka on yhtä heikko kuin hämähäkin verkko.


Töitä tekemällä ja omilla harjoituksillani etenin pitkälle omassa tekojen vanhurskaudessani, mutta, ah, mitä hyötyä on pyhyydestä vieraantuneessa, välinpitämättömässä ja tunteettomassa sydämessä Vapahtajaa ja hänen vertaan ja haavojaan kohtaan?

Täysin hyödytönä ja turhaa rasittaa itseään omalla parannuksenteolla, pyhityksellä ja vanhurskaudella kun sydän ei vielä tunne Vapahtajaa, eikä omaa elävää käsitystä ja uskon iloa Hänen verestään ja haavoistaan.

Ja koska minulla ei ollut elämää Jumalan Pojan virvoittavasta ruumiista ja verestä eikä palavaa rakkautta Hänen sydämestään ja haavoistaan, minusta tuli yhä kylmempi ja lopulta täysin nukahdin.

Mutta Herra, joka on täynnä armoa ja rakkautta, ei anna kenenkään viedä yhtään lammasta jonka on kerran löytänyt. Niinkuin Paimen joka etsii kadonnutta lammasta Hän etsi minua ja johdatti minut ristin väkevällä ja läpitunkevalla saarnalla, ristiinnaulitun Jeesuksen saarnalla, jota sain kuulla, uuteen kääntymykseen, joka perustui Jeesuksen vereen ja haavoihin.

Ristin saarna, Karitsan sovituksen, virvoituksen, herätyksen, pyhityksen ja lunastuksen veri, vakuutti sydämeni ja herätti näkemään välinpitämättömyyteni ja tunteettomuuteni ristiinnaulittua Vapahtajaa kohtaan.

Silloin syntini Jeesusta vastaan, Vapahtajaani, ja lukemattomat syntini Hänen armoaan vastaan, Hänen verihaavojaan vastaan, kaikki epäuskoni ja siitä seuraava tuomio paljastui minulle ja ymmärsin kuinka olen erossa Vapahtajastani, kuinka hän on vieras ja muukalainen sydämelleni.

En tuntenut Häntä. Huomasin sydämessäni salaisen vihan Hänen ristiään kohtaan, kuinka halveksin Hänen vertaan ja kuinka sydämeni ei laisinkaan tuntenut Hänen haavojaan. Tajusin että olen erossa Hänen kylkihaavastaan ja tiesin, että sieluni ei siinä levännyt.

Tiesin vanhan, syvälle ulottuvan oman vanhurskauteni, joka oli todellinen syyni välinpitämättömyyteeni Vapahtajaa kohtaan ja Hänen ansaitsemaansa armoon.

Tunnistin oman tekojen hurskauteni joka sai minut ohittamaan ja kieltämään puhdistuksen Karitsan veressä missä ainoastaan on mahdollista tulla puhtaaksi.

Ymmärsin eroni uhratusta Karitsasta, että en olle uyhteydessä Häneen ja että en tuntenut Hänen ristiään ja verihaavojaan.

Sanalla sanoen, en ollut uskonut Vapahtajaan vaan epäuskossa ohittanut, halveksinut, kieltänyt Hänet ja Hänen veriset haavansa ja kuolemansa.

Tämä oli nyt minun syntini.

Minulla ei ollut Jeesusta, Hän ei ollut minun.

Tämä oli minun köyhyyteni. En tuntenut Häntä

Tämä oli tuomioni.

Katso millainen epäusko ja mitä merkitsee tulla todella tietoiseksi epäuskostaan ja kuinka se vaikuttaa syntisen mieleen!

Laki herättää tuntemaan synnit ja rikokset Jumalan lakia vastaan. Syntinen säikähtää ja joutuu tuskan, ahdistuksen ja pelon valtaan.

Mutta kun syntinen tulee tuntemaan epäuskonsa evankeliumin ja Pyhän Hengen valaisun ja ilmoituksen kautta Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, kohtaa tämän syvimmän synnin ja kaikkien muiden syntien juuren ja ainoan tuomion syyn, hänelle käy kuten minulle että joutuu vielä suurempaan hätään, ahdistukseen ja häpeään.

Ah, silloin sydän huokaa "Oi sokeuttani ja hulluuttani, että en uskonut, nähnyt ja tiennyt tätä aikaisemmin! Oi että olen ollut niin tunteeton ja kiittämätön Vapahtajaani kohtaan että olen katsonut ylen, haleksinut ja kieltänyt Hänen kärsimyksensä, verensä, haavansa ja kuolemansa.

En ole tuntenut Pelastajaani, en ole uskonut Häneen. En ole rakastanut Häntä. Oi, että olen elänyt näin kauan ilman Jumalaa maailmassa! Sydämeni on ollut ilman Jeesusta. Minulla ei ole elävää tietoa eikä kokemusta Hänen kärsimisestään, verestään, haavoistaan, tustkastaan ja kuolemastaan.

Verinen Jeesus on ollut minulle tuntematon Jumala ja tuntematon Jeesus. Olen todellakin tiennyt ja maininnut Hänen nimeään mutta en ole tuntenut sitä voimaa, joka Hänen kärsimyksessään, veressään, haavoissaan ja kuolemassaan on tai niiden hedelmää, siunausta ja sieluni pelastumista.

Tämä synti, epäusko, tekee minusta hyvin syntisen. Köyhyyteni tekee minusta kerjäläisen ja päälläni oleva tuomio ahdistaa ja tämä ahdistus ja hätä ja köyhyyt ja puute, heitän itseni syntisenä kerjäläisenä ja kerjäävänä syntisenä Vapahtajan jalkojen juureen, toivoen hartaasti että minut vapautetaan, pelastetaan, rauhoitetaan ja ravitaan.

Tiesin syntini, syytin itseäni niistä ja tunnustin kuinka syyllinen olen erityisesti epäuskoon kuin mitään muita syntejä ei minulla olisikaan ja että olin tuomion alla epäuskon tähden.

Häpeissäni olin Vapahtajan edessä enkä uskaltanut nostaa katsettani koska olin yrittänyt miellyttää Jumalaa ja ansaita Hänen armonsa ja pelastuksen omalla vanhurskaudellani ja pyhyydelläni, joita olin ahkeroinut niin kiivaasti ja omalla parannuksellani ja olin näin halveksinut ja hylännyt uhratun Lampaan, armon ja elämän Karitsan veressä ja kuolemassa, levon ja rauhan ja pelastuksen Hänen veressään.


Olin Jeesuksen jalkain juuressa kuin syntinen nainen (Luukas 7:37-38). Itkin ja kastelin Hänen lävistetyt jalkansa kyynelilläni. En kyennyt puhumaan paljon suullani mutta sydämeni puhui sitä enemmän.

Itkin "Jeesus, armahda! Vain yksin sinun veresi voi auttaa ja pelastaa minut".

Pyysin yhtä verenpisaraa. "Jeesus, anna yhden pisaran verta haavoistasi pudota sydämelleni, ja minä uudistun, minä puhdistun, minut parannetaan ja minä saan elää"

Ja Vapahtaja, joka armahtaa syntisiä, ei ollut minusta kaukana.

Hänen sydämensä paloi rakkaudesta ja Hän tahtoi enemmän antaa kuin saada. Hän kutsui, kehotti ja veti minut luokseen verellään, haavoillaan ja kuolemallaan.

Ja tämä oli lääke minun sairauteeni ja ravintoa nälkäiselle sielulleni.

Silloin olin riittävän sairas, nälkäinen ja ahdistunut että sain ottaa vastaan uskon kohotetuin käsin minulle annetun lääkkeen ja hengellisen ravinnon.

Vapahtaja näki minun makaavan edessään veressäni (Hes 16:6) kerjäämässä ja odottamassa yhtä armollista katsetta.

Ja kun vähiten osasin sitä odottaa tai toivoa, Hän käänsi siunausta täynnä olevan katseensa minuun, Hän katsoi minuun armollisesti, antaen siunauksen ja pelastuksen.

Hän ilmestyi minulle ristiinnaulittuna, näytti minulle haavansa, naulojen jäljet ja lävistetyn kylkensä. Hän sanoi minulle "Kaikki tämä sinun tähtesi. Sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Rauha sinulle"

Ja silloin kun saatoin nähdä Hänet ristiinnaulittuna ja katsella Hänen ruoskittua ja haavoitettua ruumistaan, Hänen lukemattomia arpiaan ja verta vuotavia haavojaan, kun kuulin Hänen äänensä ja suloiset sanansa, minun sydämeni syttyi liekkeihin.

Ajattelin "Tämä on minun ystäväni ääni. Tämä on Israelin Vapahtaja ja minun"

Nyt tiestin että Hän on minun Jumalani ja Vapahtajani.

Uskoin että veri oli minun ja sanat olivat minun.

Ja kun näin ajattelin, uskoin ja koin, sydämeni heräsi eloon, uutena, herkkänä ja kuuliaisena ja silmäni täyttyivät kyynelistä rakkaudesta Hänen edessään.

Olin Hänen edessään, Hänen veristen jalkojensa luona, täynnä ihmettelyä, häpeää, rukousta ja ylistystä.

Ja vasta silloin todella tajusin oman syntisyyteni ja Jeesuksen vanhurskauden, oman kuolemani ja myös elämäni Jeesuksessa, kelvottomuuteni ja Jeesuksen ansiot ja Jeesuksen antaman siunauksen minulle.

En milloinkaan elämässäni ollut ollut niin syntinen, likainen ja arvoton, niin vihattava ja kirottu.

Eikä Vapahtaja Jeesus koskaan ollut ollut niin välttämätön ja olennainen minulle, niin suuri, niin valtava, niin ihana, rakastettu ja niin korkeasti siunattu kuin silloin, kun Hän antoi minulle anteeksi ja antoi minulle äärettömän armonsa.

Elävä tietoisuus ja syvä kokemus jonka sain silloin sekä Vapahtajan ristiinnaulitusta hahmosta että omasta syntisestä olemuksestani teki minusta yhtä aikaa pelastetun ja surkean syntisen, täytetyn mutta myös alennetun ja nöyryytetyn.

Jumalan Henki on kirjoittanut tämän tiedon ja painanut sen elävin kirjaimin sydämeni tauluun. Hän itse herättää, säilyttää ja uudistaa tämän sydämessäni voimakkaalla, virvoittavalla ja vapauttavalla sormellaan, joka piirtää Vapahtajan ristiinnaulittuna.

Tuon jälkeen Vapahtaja on ollut minun Herrani ja minun Jumalani, minun Immanuelini, minun Ystäväni, minun Ylkäni ja minun Mieheni.

Minun Jeesukseni!

Hän on minun aarteeni, minun ainoa aarteeni, ja Hänessä minun sydämeni on (Luukas 12:34).

Hän on minun rakkaani ja rakkaampi kuin minä itse. Hänen kärsimyksensä, tuskansa, ahdistuksensa ovat minun lohdtukseni ja iloni.

Hänen ristinsä on minun väkevyyteni.

Hänen verensä on minun puhdistukseni, minun sieluni ravinto ja ruoka, voima ja väkevyys.

Hänen pilkkansa on minun kunniani.

Hänen haavansa ovat minun lääkkeeni, minun vapaakaupunkini ja minun lepopaikkani.

Hänen kuolemansa on minun sovitukseni, minun pelastukseni, minun elämäni.

Hänen ristinsä on minun tukeni ja minun kerskaukseni.

Minun syntini ovat Hänen vanhurskautensa peitossa ja minun sieluni on puettu Hänen veriseen vaatteeseensa.

Tämä on nyt minun vanhurskauteni.

Minun sydämeni on pesty ja uudiestetty Hänen vuotavassa veressään.

Tämä on minun pyhyyteni.

Minun sieluni on löytänyt lepopaikan Hänen haavoissaan.

Tämä on minun sieluni rauha ja lepo.

Hänen lävistetty kylkensä on turvani, pakopaikkani ja piiloni.

Se on linnani ja vapaakaupunkini, johon pakanen ja kätkeydyen.

Kun viholliset ahdistavat ja ajavat minua takaa sisältä tai ulkoa, voin nyt laulaa omasta kokemuksestani

Niinkuin lintu rajuilman rytistessä ja raivotessa nopeasti lentää kallion suojaan
Niin Herra Jeesus, sinun haavasi ovat minun leponi
minun pakopaikkani ahdistuksen hetkellä

Hänen tuskainen ruumiinsa ristillä ja hänen vuodatettu verensä ravitsevat ja uudistavata minua. Ne ovat minun sieluni ruoka ja juoma.

Hänen sydämensä on kiinni minun sydämessäni ja minun sydämenin on Hänen sydämensä.

Tämä on minun yhteyteni. Hänen kauttaan olen Isän ja Pyhän Hengen kanssa ystävä. Tämä on minun yhteisöni. Vapahtajani, sieluni Ylkä ja Mies, puhuu kanssani ja minä Hänen kanssaan ja keskustelumme on Hänestä ja Hänen lähdöstään, kärsimyksestään, veresään, haavoistaan, rististään ja kuolemastaan.

Tämä on minun keskusteluni. Olen Hänen kanssaa sisäisesti yhteydessä, riippuvaisuudessa ja osallisuudessa eikä minun rakkauteni eikä minun köyhyyteni voi olla ilman Häntä.

Tämä on minun kristillisyyteni (katso ja ymmärrä, rakas Kristitty, mistä kristillisyys koostuu ja pyri yhteyteen ja ystävyyteen tämän Jumalan Karistan kanssa, joka teurastettiin ja uhrattiin ristillä syntiemme tähden)

Minä tunnen Hänet ja Hän tuntee minut. Elän Hänessä ja Hän minussa.

Jeesus minussa, minä Jeesuksessa - tämä on minun pelastukseni ja elämäni.

Oi, ihana elämä uskossa! Oi, uskon elämä joka on salattu kaikelta järjeltä, koko maailmalta ja omassa vanhurskaudessa eläviltä. Oi, siunattu elämä uskossa Jeesukseen!

Elän täyteydessä ja vasta nyt tiedän miksi ja mitä varten elän tässä maailmassa, nimittäin Vapahtaajani varten, Hänen vertaan, niin että elän Hänen varassaan, ollakseni Hänen omansa, Hänen palkkansa työstä saaden, maksuna Hänen hiestään ja kärsimyksestään, arvokas jalokivi Hänen kruunussaan ja pelastettu syntinen.

Olen kaikkea tätä ja kaikki tämä on minun kurjana syntisenä, ei itsesään hyvänä ja pyhänä vaan syntisenä ja kaikki mitä olen nyt kertonut on minun syntisenä koska puhdas armo on Jeesuksen veressä ja kuolemassa.

Olen todellakin syntinen ja turmeltunut mutta Jeesuksen veren voima pitää minut ja suojelee minua.

Olen köyhä ja tarvitseva eikä itselläni ole mitään. Mutta minulta ei puutu mitään.

Olen paha ja onneton, mutta Hänen anteeksiantava armonsa auttaa minua.

Olen nöyrä, vähäinen ja arvoton, köyhä raukka ja toivon että voisin päivä päivältä tulla halvemmaksi ja köyhemäksi omissa silmissäni Hänen edessään, koska Hän, minun rakas Ristiinnaulittuni, minun verinen Ylkäni, minun pelastukseni Jumala, olisi silloin vieläkin anteliaampi, suuri ja armollinen minulle.

Olen heikko. Hän asettaa kätensä käteni alle ja tukee minua.

Helposti kompastun ja kaadun.

Hänen kätensä auttaa minua ja ohjaa minua.

Se myös nostaa ja kantaa minua kun olen täysin uupunut sillä yhä vaarallisempia paikkoja on polulla edessäni, ja Hän johtaa minua kuoleman laakson halki.

Jos synti nostaa päätään taas, Hänen kuolemansa kuolettaa sen.

Jos kastun ja likaannun, Hänen kyljestään tuleva vesi puhdistaa ja huuhtoo minut.

Jos Saatana hyökkää tai kiusaa minua, Hänen rintansa veri on kilpeni.

Jos maailma ahdistaa ja vainoaa minua ja ajaa minut paikasta toiseen, Hänen kylkensä on puolustukseni ja vapaakaupunkini.

Jos minun on kylmä, Hän lämmittää minua.

Jos sydämeni sairastuu, Hänen verensä uudistaa ja parantaa sen.

Jeesus, minun ristiinnautlittu Vapahtajani, on minun kaikkeni ja minä olen Hänen syntisensä, Hänen häijynsä, mutta Hänessä ja Hänen veressään ja haavoissaan olen armahdettu ja pelastettu syntinen.

Minun on nälkä Jeesusta, leipääni.

Minun on jano Jeesusta, juomaani.

Olen heikko mutta Hänen haavansa ovat voimani.

Olen voimaton, Hänen verensä on tukeni.

Olen muukalainen ja pyhiinvaeltaja maan päällä.

Golgatan kukkulalla on minun asuntoni ja asuinpaikkani.

Taivaassa on kotini.

Sinne kaipaan.

Sinne on mieleni, ajatukseni ja haluni.

Ylös, ylös, kohti kotia!

Lapsi kaipaa isänsä luokse ja äitinsä syliini, morsian sulhasensa luokse.

Vanki kaipaa vapauteen.

Myrskyistä ja aallokoista uupunut merimies kaipaa satamaan, mutta Sinun tahtosi tapahtukoon.

Se on nyt lähempänä kuin eilen.

Jeesus, anna minun olla sinussa kunnes tulet.

Aamen

Aamen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti