perjantai 19. joulukuuta 2008

Marjatta, matala neiti


Marjatta, matala neiti,
pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä,

vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian,
latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi,
sorajouhen soimen päähän.

Pesi pienen poikuensa,
kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa,
laittoi lapsen helmahansa.


Piiletteli poiuttansa,
kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa,
hopeista sauvoansa.
Sylissänsä syöttelevi,
käsissänsä kääntelevi.


Siitä meiän Marjatalle
kasvoi poika kaunokainen.
Ei tietä nimeä tuolle,
millä mainita nimellä.
Emo kutsui kukkaseksi,
vieras vennon joutioksi.


Etsittihin ristijätä,
katsottihin kastajata.
Tuli ukko ristimähän,
Virokannas kastamahan.


Ukko risti ripsahutti,


kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
kaiken vallan vartijaksi.


Siitä suuttui Väinämöinen,
jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan
rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan,
lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen,
kuparisen umpipurren.


Itse istuvi perähän,
läksi selvälle selälle...


Kalevala 50. runo, osia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti